Mort(Aikakoneesta 3/1995)Takaisin arvosteluhakemistoon Terry Pratchett: Mort (Mort, 1987), Vuosia sitten katselin ällistyneenä, kuinka koko ystäväpiirini kieriskeli pitkin lattioita ääneensä hohottaen ja kylkiään pidellen luettuaan Terry Pratchettin Kiekkomaailma-kirjoja. Minulla ne saivat korkeintaan suupielet silloin tällöin nytkähtämään ja sellaiset sanat kuin 'kermakakkuhuumori', 'kohellus', 'mekaanisuus' ja 'Douglas Adamsin jäljittely' kohoamaan mieleen. Johanna Vainikainen tuolloin sanoi, etten saa lausua lopullista tuomiota ennen kuin olen lukenut tuon sarjan parhaan, eli juuri tämän Mortin. Luin siis sen ja kysyin, joko nyt saan lausua tuomion. Kiekkomaailmaan sijoittuva, mutta tiettävästi aivan itsenäinen Mort on ihan harmiton pikku kirja nuoresta tomppelista, joka jostakin syystä tulee pestatuksi itsensä Kuoleman oppipojaksi. Koska hänellä on sangen vähän poisopittavaa, hän sopeutuu uuden elämäntilanteensa omituisuuksiin aika luonnikkaasti, mutta kuten alusta asti ilmeistä olikin, hän sotkee ensimmäisellä itsenäisellä komennuksellaan asioiden kulun perinpohjaisesti. Syntynyttä ja syvenevää sähläystä käydään sitten kehittelemään yhä karttuvalla joukolla monenkirjavaa velhoa, prinsessaa, norsua, hevosta (jonka nimi hirmu vitsikkäästi on Polle). Itse asiassa, luin kirjan suomeksi vain pari päivää sitten, enkä enää oikein muista, mitä kaikkea siinä oli. Kertonee jotakin kirjasta, minusta tai edellämainittujen epäonnistuneesta yhdistelmästä. Nythän on niin, että koko vika saattaa tosiaankin olla minun huumorintajuni kehnoudessa, ja Mort voi aivan oikeasti olla huumorifantasian kuolematon klassikko. Mutta jotenkin en ihan kokonaan usko tuota. Mainitsin alussa sanan mekaanisuus. Huumorin peruselementtejä on yllättävyys. Ainakin kirjoitetun huumorin. Valkokankaalla saattaa vielä toimiakin se, että katsoja ehdottoman varmasti tietää Oliver Hardyn kohta astuvan tuon rullaluistimen päälle, mutta kun sama asia vain selostetaan lukijalle sanallisesti, teho ei kerta kaikkiaan ole se sama. Pratchettin kerrontatyyli etenee niin, että jokainen kappale päättyy johonkin velmuun heittoon kuin symbaalien lyöntiin, eikä lukija voi olla omaksumatta tätä simppeliä rytmiä 'tsim-tsim-tsim-PUM! tsim- tsim-tsim-PUM!' Vaikka näin:
Muuten olen sitä mieltä, että Barry Hughartin Bridge of Birds olisi suomennettava. Leena Peltonen
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |