|
Charles Dexter Wardin tapaus(Aikakoneesta 3/1992)Takaisin arvosteluhakemistoon H.P. Lovecraft: Charles Dexter Wardin tapaus
H.P. Lovecraft kirjoitti ainoastaan yhden täysimittaisen romaanin, postuumina julkaistun Charles Dexter Wardin tapauksen. Tämä romaani on tiettävästi kirjoitettu jo vuonna 1927 ja Lovecraftin harrastelijamaista suhtautumista kirjailijantyöhön kuvastaa hyvin se, että erään kirjankustantajan, jolle hän oli lähettänyt novellejaan, kysyessä olisiko hänellä mahdollisesti romaania tarjolla oli hän vastannut kieltävästi vaikka Dexter Wardin käsikirjoitus oli jo valmiina hänen pöytälaatikossaan. Syynä oli se, että romaani oli kirjoitettu käsin eikä Lovecraft halunnut ryhtyä koneelliseen puhtaaksikirjoitustyöhön, jota hän inhosi. Teksti näki lopulta päivänvalon vuonna 1941 lyhennettynä jatkosarjana Weird Tales -lehdessä ja täysimittaisena Lovecraftin kokoelmassa Beyond the Wall of Sleep 1943. Omana kirjanaan sen julkaisi vasta englantilainen Victor Gollancz - kustantamo vuonna 1951. Tämän historiikin jälkeen on suorastaan kammoittavaa todeta, että kyseessä on mahdollisesti Lovecraftin paras kaunokirjallinen työ, kammoittavaa siksi, että se olisi voinut kadota iäksi, elleivät hänen ystävänsä olisi koonneet talteen hänen jälkeen jääneitä käsikirjoituksiaan, joista jotkut olivat heidän saapuessaan jo valmiina poltettaviksi. Charles Dexter Wardin tapaukselle ei juonitiivistelmä tee oikeutta vaan kuulostaisi ennemminkin banaalilta, sillä teoksen viehätys ei niinkään piile tarinassa sinänsä vaan siinä miten se on kerrottu. Lovecraft rakentaa romaaninsa juonen ja tunnelman vähä vähältä tukeutuen mm. kirjeisiin ja sanomalehtiuutisiin. Kaikki alkaa nuoren Charles Dexter Wardin kiinnostuksesta kaukaiseen esi-isäänsä, 1700-luvulla elänneeseen pahamaineiseen Joseph Curweniin ja johtaa hänen väistämättömään tuhoonsa. Tarina on kauhua sanan vanhanaikaisessa merkityksessä. Lovecraft ei tarvitse eksplisiittistä väkivallan tai sen seurausten kuvausta lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseen. Kauhu ei piile siinä, mitä hän kuvaa, vaan siinä mihin hän vihjaa antaen lukijan mielikuvituksen hoidella loput. Tämä yletön eksplisiittisyys on juuri se, mihin suuri osa nykykauhusta, sekä kirjallisesta että elokuvallisesta kaatuu, sillä se ei jätä lainkaan tilaa mielikuvitukselle. Se useammin joko huvittaa tai inhottaa kuin pelottaa, ja eikö pelottamisen pitäisi olla yksi kauhun perusfunktioista, suorastaan sen olemassaolon oikeutus? Ja Lovecraft jos kukaan ymmärsi kauhun perusolemuksen. Hän puhui ihmisen sisimmässä piilevistä peloista ja ihmisen kosmisesta kauhusta selittämättömän maailmankaikkeuden ja tieteen uusien löytöjen edessä. Hän käsitti, että vahvin kaikista peloista on tuntemattoman pelko ja se, mitä harva hänen jäljittelijöistään on käsittänyt, on se tosiasia, että jos tuntematon tulee liian tutuksi, jos se tuodaan näyttämölle lukijan tai katsojan silmien eteen, pelko katoaa ja seurauksena on antikliimaksi ja pettymys. Lovecraft ei itsekään aina onnistunut näissä puitteissa pysymään mutta parhaimmillaan kuten Charles Dexter Wardin tapauksessa hän toteutti periaatteensa tinkimättä piinalliseen loppuun asti. Juhani Hinkkanen
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
