|
Nemesis(Aikakoneesta 2/1992)Takaisin arvosteluhakemistoon Isaac Asimov: Nemesis (Nemesis, 1989), Edellinen Asimovin aikuisille kirjoittama sf-romaani, joka ei kuulunut enempää robotti- kuin säätiösarjaankaan, oli hänen hieno comeback-teoksensa 1960-luvun hiljaisuuden jälkeen, Itse jumalat, ja siitä on kaksikymmentä vuotta. Niinpä tartuin Nemesikseen melkoisella kiinnostuksella ja salaa toivoen, että vanha herra olisi vielä kerran yltänyt samanlaiseen saavutukseen. Mutta ei niin käynyt. Mitä pitemmälle luin Nemesistä sitä enemmän minusta tuntui, että se on pelkkää pintaa vailla mitään merkittävää sisältöä. Kaikki olennainen on kyllä siellä, juoni, traditionaalisen 1950-lukuhenkinen, mikä ei sinänsä ole mikään vika, henkilöt, joilla tunteita, ihmissuhdeongelmia ja motiiveja, joskaan ei aina aivan uskottavia, ja kaikki tämä jättää lukijan lopulta täysin välinpitämättömäksi. Lyhyeen tiivistettynä: Tapahtuma-aika on noin 250 vuotta nykyhetkestä, maan lähiavaruudessa on suuri määrä avaruussiirtokuntia, jotka katsovat maata pitkin nenänvarttaan, tähtitieteilijä eräässä siirtokunnassa havaitsee hyvin heikkovaloisen tähden, joka mitä ilmeisimmin on auringon kaksoistähtipari ja tulee lähestyessään noin 5000 vuoden kuluttua aiheuttamaan mylläkkää aurinkokunnassa. Siirtokunnassa on kehitetty hyperassistenssi, joka mahdollistaa tähtienväliset matkat lyhyehköillä etäisyyksillä, ja siirtokunta matkaa kimpsuineen ja kampsuineen Nemesiksen planeettakuntaan. Maassa ryhdytään toimiin oman hyperavarruusmatkustuksen kehittämiseksi, onnistutaan, lähdetään siirtokunnan perään ja saavutetaan se. Sillä välin siirtokunnassa on Nemesiksen löytäjän tytär päässyt jonkinlaiseen telepaattiseen kontaktiin Nemesiksen planeettaa kiertävän kuun kanssa. Konfliktejä kehittyy kaikilla suunnilla. Mutta ongelmana on se, että mitään syntyvää konfliktia ei viedä loogiseen päätepisteeseensä. Kaikki päättyy aina tarinan henkilöiden kannalta hyvin ja aivan liian helposti, jopa niin, että lukija tuntee tulleensa petetyksi odottaessaan dramaattista selvittelyä, jota ei koskaan tule. Tässä kirjassa olisi ollut jonkinlaista ainesta 200-sivuiseen romaaniin. Nyt se on yli 400- sivuinen mutta se on venytetty mittaansa keinotekoisesti lukemattomilla keskusteluilla, jotka eivät vie tarinaa vähääkään eteenpäin, ja luennoilla, joita henkilöt pitävät toisilleen ilmeisesti aina silloin, kun kirjailija on katsonut tarpeelliseksi sivistää lukijakuntaansa. On sääli, että Asimovin testamentiksi jäi tämä tekele. Muutama jälkeenjäänyt teos tosin lienee vielä tulossa mutta pahaa pelkään, ettei niistäkään suuria uskalla odottaa. Juhani Hinkkanen
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
