Kuolleiden puolustaja

(Aikakoneesta 3/1991)

Orson Scott Card: Kuolleiden puolustaja
(The Speaker for the Dead, 1986),
Ursa (Ursa SF 17), 1991, nidottu,
ISBN 951-9269-58-4, 414 s.
Suom. Veikko Rekunen, esipuhe Anetta Meriranta,
päällys Vesa Lempiäinen.

Kiitetyn, kiistellyn ja palkitun Enderin jatko-osa Kuolleiden puolustaja voitti sekin itseoikeutetusti Hugon ilmestymisvuotensa parhaana tieteisromaanina. Jatko-osa on nyt ilmestynyt Ursan sf-sarjassa Veikko Rekusen sujuvana suomennoksena.

Kuolleiden puolustajan kohdalla tuntuu jollakin tavalla harhaanjohtavalta puhua jatko-osasta, sillä vaikka se ehdottomasti on Enderin suoraa jatkoa, se on kirjana hyvin erilainen. Sarjan kolmas osa, Xenocide, on ilmestynyt elokuussa.

Kuolleiden puolustaja tapahtuu yli 3000 vuotta ensimmäisen kirjan päättymisen jälkeen. Päähenkilö, siis Ender, on runsaan avaruusmatkailunsa ansiosta varttunut lapsisoturista vasta 36-vuotiaaksi ja onnistunut kahdessa suuressa elämäntehtävässään: koko älyllisen ötökkäkansan teurastamisessa ja ihmiskunnan valistamisessa siitä, miten hirveä teko se oli. Samalla hän tietenkin itse on muuttunut ihmisten silmissä pelastajasta hirviöksi. Nyt hän kiertää ympäri ihmisten asuttamia maailmoja kuolleiden puolestapuhujana, jonka omaiset kutsuvat paikalle perehtymään vainajan elämän salaisuuksiin niin, että hän kykenee tekemään tämän teot ja käytöksen ymmärrettäviksi. Samalla hän etsii paikkaa, jossa hävitetty ötökkäkansa voisi syntyä uudestaan.

Lusitania on siirtokunta planeetalla jonka alkuperäisväestöä ovat kiistattoman älylliset mutta monin tavoin käsittämättömät possukat. Tarkkojen määräysten rajoittamat ksenologit yrittävät ymmärtää heidän elämäänsä ja tapojaan, ja pari heistä tulee surmatuksi perin raa'alla tavalla. Ötököiden tuhoa nyyhkivä ihmiskunta on muitta mutkitta valmis pistämään possukat lihoiksi, kunnes paikalle saapuu kansanmurhaaja, ammattiymmärtäjä Ender.

Kuolleiden puolustaja käsittelee epämiellyttäviä ja kammottavia tekoja niin älyllisten lajien kuin ihmisten keskinäisissäkin suhteissa, ja jollakin merkillisellä tavalla on silti harvinaisen valoisa, tyyni, viisas ja positiivinen kirja. Kiehtovine biologisine spekulaatioineen ja pelottomine keskinäisen ymmärtämyksen evankeliumeineen se on varmasti kypsempi ja mahdollisesti kestävämpi kirja, kuin hurjaan crescendoonsa keskittynyt edeltäjänsä, ja kuitenkin - pidin Enderin intensiivisyydestä ehdottomasti enemmän.

Mahtaako Cardin mormoniuskonnolla olla jotakin tekemistä kaiken sen valoisuuden ja toiveikkuuden kanssa, jota Kuolleiden puolustaja uhkuu. Anetta Meriranta on oivaltavassa esipuheessaan jo vetänyt rinnastuksen Clifford Simakiin, toiseen kilttiin ja uskovaiseen tieteiskirjailijaan, joten minun ei enää kannata sitä tehdä. Mutta ihan pikkuisen minusta tuntui koomiselta, että kaikki tämän hetken kristilliset kirkkokunnat ovat kaikkien noiden vuosituhansien jälkeen eivät ainoastaan elossa vaan vieläpä perin tärkeitä ja vakavia juttuja jokaiselle, joka asuu tuolla Raamatun mukaan kolmantena päivänä luoduilla taivaanvaloilla. Ja pikkuisen vähemmän koomiselta puolestaan tuntui se, kuinka nämä ihmisistä viisaimmat ja parhaat kävivät kauppaa oikeudesta käännyttää possukoita kristinuskoon.

Oli se silti ihan kiva kirja.

Leena Peltonen


Takaisin arvosteluhakemistoon


Takaisin sivun alkuun

Aloitussivu - Sisältö - Mitä uutta Aikakoneessa - Uudet kirjat - Kirja-arvostelut - Kolahtaneita kirjoja - DVD-elokuvat - Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa - Uutisia - Kaikkiruokaisen päiväkirja - Aikakoneen linkit - Aikakoneen arkisto - Lukijoiden äänet - Kuukauden kuva - Kapteeni Kuolio - Aikakone FAQ - Palaute