|
Kwaidan(Aikakoneesta 4/1991)Takaisin arvosteluhakemistoon Lafcadio Hearn: Kwaidan. Tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (Kwaidan, 1904), Hyvän kummitusjutun kertominen on varsin vaikea taito. Parhaiten se onnistuu hyvin yksinkertaisella ja totuudenmukaisella tyylillä, koska uskottavuus on ehdottoman tärkeä tekijä. Kauhujutuissa voi temppuilla tyyleillä, mutta kummitusjutussa ei. Sen vuoksi ehkä englantitilaiset ja irlantilaiset kummitustarinat ovat parhaita - niissä hyödynnetään pitkää suullisen kertomuksen perinnettä. Kansanperinne eri maissa käyttää sopivan yksinkertaista kertomustyyliä, ja kansanomaiset kummitustarinatt ovat varsin tehokkaita. Sekä kertoja että kuulijat uskovat tarinaan, siinä on usein realistisia yksityiskohtia ja tapahtumat on sijoitettu lähiympäristöön. Kansanperinnettä toistavat tai jäljentävät kummitustarinat ovat lyhyitä, yksinkertaisia ja pelottavia. Suomalainen kansanperinne elää yhä samoilla säännöillä; tapahtumapaikat on nimeltä mainittu, aaveet ovat kertojan tuttavien ja sukulaisten itse näkemiä jne. Samoja piirteitä käytetään näissä japanilaisissa perinnetarinoissa, jotka Lafcadio Hearn aikoinaan kokosi ja julkaisi. Lafcadio vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Irlannissa ja sen lisäksi luki paljon klassisia tekstejä. Hänen sekalainen syntyperänsä perheen hylänneen englantilaisen miehen ja yksinkertaisen kreikkalaisnaisen poikana ilmeisesti vaikutti siihen, että hän kiinnostui klassisista kreikkalaisista tarinoista. Luulen myös, että asuessaan Dublinissa tätinsä luona hän kuunteli irlantilaispalvelijoiden tarinoita; Sheridan LeFanun kummistusjutut antavat vihjeitä siitä suullisesta kertomusperinteestä, jolle uskoakseni Lafcadio-poika altistettiin. Hänen kiinnostuksensa kansantaruihin mm. Kalevalaan, varmaankin alkoi varhaisina vuosina. Kwaidan-tarinat, joista Loven kokoelmassa on osa, ovat japanilaista kansanperinnettä, mutta valikoima on tietenkin Lafcadion itsensä. Hän ei ole mennyt outoon ja eksoottiseen, kuten voisi odottta länsimaiselta kirjailijalta, joka tähtäsi länsimaisille kirjallisuusmarkkinoille, vaan on valinnut yleismaailmallisia tarinoita, kertomuksia, jotka olisivat voineet yhtä hyvin tapahtua Killamoren kukkuloilla tai Suffolkissa, kuten juttu naisesta, jonka aave murheellisesti silmäili morsiuslipastoa, kunnes pappi sai selville, että lipastoon oli kätketty laiton rakkauskirje. Tarina pajuhengestä, joka kuolee, kun hänen puunsa kaadetaan, voisi olla kreikkalainen, vaikka puunhenget sinänsä ovat yleismaailmallinen aihe. Lafcadion kiinnostus buddhalaisuuteen näkyy sielunvaellustarinoista ja myös parista tunnetusta kiinalaiskertomuksesta, jotka ovat joutuneet kokoelmaan; kertomus unesta, jossa mies uskoo tulleensa suuren valtakunnan prinssiksi, ja tarina mandariinisorsista, jotka Kiinassa ovat aviollisen rakkauden vertauskuvia. Elokuvissa kävijät todennäköisesti pitävät komeimpina jaksoina Kwaidan - kalpean kuun tarinoita -filmistä tuttuja "Korvaton Hoichi" (paremmin tunnettu nimellä "Biwansoittajan tarina") ja "Luminainen" -kertomuksia. Kummastakin näkyy kertomuksen ja filmikäsittelyn ero; elokuvan loistokkaimmat jaksot eivät itse asiassa tule läpi tarinoissa. Heike-klaanin naisten itsemurha ja luminaisen miehen lahjoittamien sandaalien katoaminen filmissä eivät esiinny novelleissa, mikä on vahinko. Vahinko on myös se, että muut filmeistä tutut jaksot eivät sisälly tähän kokoelmaan. Olisi ollut hauska lukea Lafcadion versio tukasta, joka kasvoi. Lafcadio on ilmeisesti tunnustanut itse kuulluksi versioksi vain yhden sielunvaellustarinoista, mutta muutkin jutut ovat alkuperältään paremminkin kuultuja kuin kirjoitettuja. Esimerkiksi yksinkertainen tarina kauppiaasta, joka vuorilla kohtasi naisen ilman kasvoja, tuo esiin kertojan äänenpainot yllätyslopussa: yleisön kauhistuneet naurunpyrskähdykset suorastaan kuulee. Tämä tarina muistuttaa eniten persoonallisia kiinalaisia kummitusjuttuja, jotka usein loppuvat vakavin kasvoin esitettyyn koomiseen loppuhuipennukseen, kuten "Tämä on tunnettu kerta jolloin kummitus on myyty kahdellasadalla taelilla" tai "Tämä on ainoa kerta, jolloin aave on poltettu keittopadan alla". Joko japanilainen kummitusperinne on totisempi tai Lafcadion valikoima on. Luultavasti jälkimmäistä; kiinalaisia kettuhenkiä vastaavat japanilaiset mäyrähenget, mutta tässä kokoelmassa ei ole yhtään mäyrätarinaa (ellei yllämainittu kasvoton nainen ole mäyrähenki). Todella vieraasta ajatusmaailmasta kertoo vain tarina kellosta ja peilistä, jossa nainen ensin lahjoittaa perintöpeilinsä (pronssisen tietysti) temppelin kellomateriaaliksi ja sitten katuu sitä. Länsimainen lukija tuntee myötätuntoa naisparkaa kohtaan, mutta japanilaista hänen käytöksensä ilmeisesti kuohutti, ellei koko tarina sitten ole buddhalaisten munkkien sepittämä varoitus vastahakoisten lahjoittajien palauttamiseksi laumaan. "Jumala rakastaa iloista antajaa" -asenne muuttuu häijyksi vahingoniloksi rangaistusten kasaantuessa. Pieni kirja sisältää paljon, mutta lisää kaivattaisiin. Sekä kummitustarinoita että Lafcadio Hearnin kirjoituksia. Kohtalon kolhima pikku silmäpuoli on mieltymystä herättävä tuttavuus. Mitähän hän mahtoi Väinämöisestä saada irti? Miehestä itsestään kestäisi myös kuulla lisääkin. Tämä köyhyydestään ja rumuudestaan kärsivä epäsuhtaisen liiton jälkeläinen, joka päätyi ensin reportteriksi Amerikkaan ja sitten kirjailijaksi Japaniin, yritti naida mulattinaisen, rupesi kelpo aviomieheksi köyhtyneelle japanittarelle ja lopulta tuli kaikkien kunnioittamaksi hahmoksi, olisi jopa elämäkerran arvoinen. Tylsemmistäkin tyypeistä niitä on kirjoitettu ja suomennettu. Eija Elo
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
