|
Lumen tuloa ei voi estää & Kannibaalit(Aikakoneesta 4/1991)Takaisin arvosteluhakemistoon Boris Hurtta: Lumen tuloa ei voi estää, Guy N. Smith: Kannibaalit (Cannibals, 1986), Näyttämönä on kituva syrjäkylä kaukana takamailla. Kaupunkilainen etsii syrjäkylän mökistä rauhaisaa pakopaikkaa kaupungin ahdistuksesta. Yrmeät kyläläiset suosittelevat pikaista häipymistä. Kaupunkilainen ei lähde, kun mökin vuokrakin on maksettu. Ovelta kuuluu öiseen aikaan uhkaavia ääniä, jokin outo peto varmaan. Sitten ne tulevat: inhat epäsikiöt, kyläläisten suvustaan huonontuneet omaiset, joita suojellaan ulkomaailmalta, kelmeät hirviöt, joille ulkopuoliset ovat laillista riistaa. Sitten alkaa huolella pohjustettu verenroiskotusräime, ja sitä jatkuu... Boris Hurtta on suomalaisen fantasia- ja kauhukirjallisuuden kiistämätön kielenkäytön mestari, todellinen sanan taitaja, jonka proosa varmuudessaan, aistivoimaisuudessaan, sujuvuudessaan on vahvan kotimaisen perinteemme arvollinen jatkaja. Pitäisikö minun hänen oman etunsa kuin myös suuren lukevan yleisön edun nimessä lähteä hätistämään häntä mainstream-kirjallisuuden puolelle? Yllämainittuja kahta kirjaa katsellessa tuntuu, että ehkä minun pitäisi. Ei kai niitä saisi verrata toisiinsa. Hurtan teksti rökittää kyllä Smithin kannibaalihassuttelut vaikka toinen käsi selän taakse sidotuna. Mutta kuinka niitä voisi olla vertaamatta, kun niissä on käytännöllisesti katsoen sama asetelma, samat tehokeinot, samanlaiset hirvitykset, ja päällepäätteeksi ne ovat ilmestyneet Jalavan kauhusarjan peräkkäisinä numeroina. Onko nyt niin, että on olemassa niin vahva kauhutraditio, että se kietoo vihreiden, näljää tihkuvien lonkeroidensa otteeseen vahvan ja omaperäisenkin kirjoittajan? Onko niin, että samalla hetkellä kuin astuu arkirealismista hämärän rajamaille, kirjailija lakkaa ilmentämästä itseään ja alkaa kirjoittaa jonkinlaisten kauhukirjallisuuteen liittyvien odotusten mukaan? Ei tilanne kai sentään niin paha ole. Hurtan henkilöt ovat eläviä ja empaattisia siinä. missä Smithin porukka pelkkiä paperinukkeja, joiden henkiinjäämisen tai pataan päätymisen pystyy päättelemään jo heidän näyttämölle astumisestaan (itselläni meni vain yksi veikkaus pieleen, se pankinjohtajan muija, mutta ehkä hän oli syötäväksi kelpaamaton). Hurtta on soveltanut neuvokkaasti kotimaista kansanperinnettä ja luonut maahistarinoista ja kekriperinteestä tarinalleen kaikupohjaa. Smith on missannut paljon mehukkaamman lähtökohdan, 1400-luvun alussa Skotlannin vuorilla todella vaikuttaneen Sawney Beanen sukukunnan, joka kolmen hyvin sikiäväisen sukupolven ajan käytti ravinnokseen onnettomia ohikulkijoita, kunnes suureksi kansanjuhlaksi muodostuneet teloittajaiset poistivat perheen muonavahvuudesta Edinburghissa vuonna 1435. Kukaties Beanen perhe onkin ollut alkuideana Smithin kirjalle, mutta suomalaiselle lukijalle asti tieto siitä ei kyllä välity. Olen joskus jossakin kirjoittajakursseilla jäkättänyt siitä, että niin monella sf-novellisteista on lähtökohtanaan tarkka käsitys siitä, mitä tieteisnovellissa kuuluu olla, ja he kirjoittavat mahdollisimman tarkasti tämän mallinsa mukaisen jutun kuin voivat. Kauhukirjallisuus jos mikä vasta kärsiikin tuttujen kuvioiden noudattamisesta. Me Hurtan novellistiikkaa läheltä seuranneet tiedämme, että miehessä on alkuvoimaa vaikka millaisen romaanin tekoon. Nyt olisi jo aika irrottautua valmiista malleista ja lähteä tekemään jotakin kokonaan omaa ja aitoa. Puskii, Hurtta! Leena Peltonen
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
