|
Pimeän pesä, paratiisi(Aikakoneesta 1/1991)Takaisin arvosteluhakemistoon Pepi Reinikainen: Pimeän pesä, paratiisi Pepi Reinikainen singahti kuuluisuuteen pari vuotta sitten esikoisromaanillaan Hullu, ihana lintu - metsäkyyhky. Se nimettiin oitis Finlandia-palkintoehdokkaaksi, mikä nyky-Suomessa on joltinenkin pönkitys kirjailijan uralle. Reinikaista alettiin nimittää uudeksi,tuoreeksi ääneksi kirjallisuudessamme, ja hänen uusi teoksensa Pimeän pesä, paratiisi tukee mielikuvaa rohkeasta ja räväkästä kirjailijasta, joka ei juuri kuvia kumartele. Reinikaisen kirja alkaa terävänäköisellä, mutta jotenkin tavanomaisen tuntuisella kuvauksella laivaseminaarista, jossa neurologit kokoontuvat ja minä-kertoja on mukana toimittajana juttua tekemässä. Sitten syntyy kaoottinen tilanne, jonka jälkeen kertoja herää oudolla rannalla, Karhunkesyttäjien saarella, missä elelee naisten johtama yhteiskunta. Lukijalle lienee varsin pian selvää, että saaren yhteiskunta sijaitsee kertojan pään sisällä, niin paljon on neurologisia aspekteja alkuosuudella alleviivattu. Mutta se on vain kerrontatekninen temppu: yhtä hyvin Reinikainen olisi voinut tehdä kehyskertomukseksi "oikean", eristyksessä toimineen yhteiskunnan, joka on alkanut noudattaa omia lakejaan. Sillä oman yhteiskuntamme vertailevaksi analyysiksi teos muotoutuu. Ehkäpä rohkeimmalta tai hävyttömimmältä vedolta Reinikaisen kirjassa tuntuu se, että hän asettaa kylmästi kyseenalaiseksi matriarkaalisen kulttuurin lähtökohdat, tavoitteet ja toiminnan. Onhan niin, että feminismin muodostuttua salonkikelpoiseksi vaihtoehtoajattelun malliksi, on matriarkaalisuuskäsite suorastaan kanonisoitu: ikäänkuin tiedetään sen olevan "parempi", "pehmeämpi" ja "luonnollisempi" yhteiskuntamalli. Tätä ajattelua Reinikainen säälittä ruoskii: hän löytää naisten hallintamalleista täsmälleen samaa pikkumaisuutta, ritualistista jähmeyttä ja tasa-arvottomuutta kuin omasta tämänhetkisestä miesjohtoisesta mallistamme. On tosin havaittava, että Reinikaisen kritiikin kohde ei ensisijaisesti olekaan nainen sukupuolensa tai arvojensa edustajana, vaan pikemminkin se, että jos nainen yhdistää maskuliinisen hallinnan perinteet ja itselleen lankeavan vallan, tuloksena on jotakin aika karmivaa. Miesten kyökkipalvelu alkaa näyttää houkuttelevalta alakulttuurilta, ja lohduton kuvaus juonitteluista, kähminnöistä ja mielivallasta tuo mieleen nuhruisen, alkukantaisen seraljin lempivaimoineen, suosikkeineen ja taikauskoineen. Realistisuuteen Reinikainen ei visiossaan edes pyri: unet, pitkät tarkoituksettoman oloiset keskustelut ja lähes samanlaisina toistuvat kohtaukset tekevät tekstistä väliin kuin jaanaavaa krapulatorkkua: puoliksi totta ja aina samoihin asioihin palaavaa. Symboliikkaa - karhut, nimet, vangitsemiset, siittäminen ja syntymä - viljellään paljon ja hartaasti. Mutta ei teksti silti ole ikävystyttävää, pikemminkin oivaltavasta tätä neurologisen harhan ominaislaatua kuvaavaa, jota myös erilaiset selkeät takaumat maustavat. Lopun yllätys, tarinan sivuhenkilön selvityskirje, iskee parikin nasakkaa naulaa tähän rakennelmaan, ja sitten juttu pysyy komeasti koossa. Ajattelun aihetta antava, erikoislaatuinen kirja tämä, osoittelevuuksineen ja paikkapaikoin esiintyvine kirjallisine kömpelyyksineenkin. Johanna Sinisalo
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
