|
Painajainen(Aikakoneesta 1/1991)Takaisin arvosteluhakemistoon Dean R. Koontz: Painajainen (The Bad Place, 1990) Nykykauhukirjallisuus näyttää suosivan pääasiassa kahta suuntausta: toinen voisi olla vaikkapa "Jorinaa-Pitkitystä-Mahtipontisuutta" ja toinen "Verta-Viiltelyä-Suolenpätkiä". Nimien taa kätkeytyy kaksi tunnettua tekijänimeä, jotka voitaneen sivuuttaa, kaikkihan ne tuntevat, vai? Laaja-alaisin kritiikki nyökkäilee näille tyytyväisenä, myönteisesti. Jos markkinoille ilmaantuu muita, kuitataan ne yleensä fraasilla "keskitasoinen viihdyttäjä" ja vertaillaan näihin suuriin guruihin, jotka mukamas ovat niin ylittämättömiä ja NIIN erinomaisia, unohtaen heidän puutteensa (joita kyllä on, mikäli ne joku mainitsisi). Ja Dean R. Koontz, kirjoittaessaan vauhdikkaita ja omanlaisensa optimistisia, hyviä kauhujännäreitä, on aivan suotta jäänyt aliarvostetuksi; hänen tarinoidensa puutteita ovat olleet mm "huonot henkilöhahmot". Miten niin? Ja mitä niistä: sanoihan itse Stephen Kingkin(!): Parhaatkaan henkilökuvat eivät auta, jos itse tarina on tylsä. Eli se siitä ja itse kirja-arvosteluun. Tarina käynnistyy (taas) öisestä Kaliforniasta. Muistinsa menettänyt Frank Pollard -niminen miekkonen pakenee kannoillaan olevaa yliluonnollista uhkaa. Aikanaan hän nukahtaa ja huomaa herättyään vaatteidensa olevan rapakunnossa; aivan kuin hän olisi nukkuessaan käynyt jossakin tai tehnyt jotakin. Nukkuminen alkaa pelottaa häntä, hän ei kykene käsittämään "yöjuoksujaan" eikä muistamaan mitään mistään. Eräänä aamuna hänen kätensä ovatkin sitten veressä, ja pelätessään tappaneensa jonkun hän hakeutuu etsiväpariskunta Bobby ja Julie Dakotan pakeille. Nämä alkavat penkoa asioita perinjuurin ja taustalta löytyykin vähän muuta kuin nornaali unissakävely. Mutta sitten Frankin takaa-ajaja, yliluonnollisia voimia omaava psykopaatti, pääsee jäljille. Alkaa epätoivoinen takaa-ajo Bobbyn ja Julien jotenkin yrittäessä panna pisteen koko touhulle. Mutkia on matkassa paljon ennen onnellista(?) loppua. Tarina on pitkä mutta ei pitkästyttävä. Tapahtumarikkaus onkin Koontzin kirjojen parhaita puolia. Jotenkin hänen tyylinsä näyttää muuttuneen hieman King-mäiseksi, ei välttämättä huonoa jos ei hyvääkään. Romanttisen optimisminsa hän kuitenkin osaa pitää. Hyvä niin. Mutta sitten haukut: vaikka vältetään puuduttava jaarittelu, pitäisi yliluonnollisiin voimiin jättää sitä mystisyyttä, joka outoudessaan kammottaa ja kiehtoo lukijaa. Kirja kun pahasti pyrkii selittelemään monet asiat niin perusteellisesti ja tarkkaan, että se hieman laimentaa tunnelmaa. Harmittaa myöskin Frankin vajoaminen miltei sivuhenkilöksi, näppärä loppukohtauskin jättää hänet ulkopuoliseksi. Tiiviimpikin tarina olisi voinut paikoin olla. Kumminkin Painajainen oli kohtalaisen hyvä pelottelu, vaikkei suosikkini Keskiyön tasolle aivan ylläkään. Myös Koontzin hauska ja ironisen oloinen huumori pelasti paljon. Mieleenjäi varsinkin epätoivoisen Bobby Dakotan ja tylsämielisen tohtorin keskustelu kirjan loppupuolella:
Kenpä sen paremmin sanoisi... Suomennoskin on hyvä, kiitokset Kari Salmiselle. Olisipa vain kirjan nimi jokin vähemmän mitäänsanomaton ja kulunut kuin Painajainen, hohhoijaa... Kelvollista scifi-kauhua, osta ja lue, jos kiinnostaa. Vannoutuneena Koontz-fanina en keksi parempaa sanottavaa. Sami Myllymäki
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
