|
Päivän mittainen elämä(Aikakoneesta 3/1990)Takaisin arvosteluhakemistoon A.F.Th. van der Heijden: Päivän mittainen elämä Entäpä jos kaikki elämykset olisivat ainutkertaisia - ihminen eläisi vain yhden päivän, johon mahtuisi kaikki inhimillinen syntymästä kuolemaan? Tätä kysymystä on lähtenyt pohtimaan A.F.Th. van der Heijden, hollantilainen kirjailija, joka tällä puheena olevalla kirjallaan on voittanut kolme eri kirjallisuuspalkintoa. Idea erittäin lyhyestä mutta sitä kiihkemmästä elämästä ei ole spekulatiivisen kirjallisuuden alueella aivan ennen näkemätön. Ray Bradburyn novelli "Tulta ja jäätä" ("The Creatures That Time Forgot", suom. Portti 2/89) ilmestyi jo vuonna 1946. Se kertoo vieraalle planeetalle haaksirikkoutuneista ihmisistä, joiden elämänrytmiä oudot olosuhteet nopeuttavat niin, että elinkaari käydään läpi muutamien päivien aikana. Tällaisen konseptin käsittely ei ole vallan helppoa. Henkilöiden elämänkatsomuksen ja maailmaan suhtautumisen kuvailu jää herkästi ulkokohtaiseksi. Tietenkään van der Heijdenin henkilöillä ei pitäisi olla sen suurempaa paniikkia lyhyen elämänsä takia kuin meillä vuosikymmeniä elävilläkään - se on vain asia, joka ei muuksi muutu. Juuri sen tähden päähenkilöiden tarve muuttaa elämänsä konseptia on sekä kiehtova että keinotekoinen: se menee väkisinkin uskonnollisfilosofiseksi pohdiskeluksi. Van der Heijdenin proosa on runsasta ja vaikealukuistakin, detaljeilla täyteen ladattua. Eikä se ole sinänsä ihme: maailmassa, missä jokainen elämys on ainutkertainen, voit esimerkiksi rakastella tai humaltua vain kerran - kiinnitetään taatusti kaikkien elämysten triviaaleimpinkiin yksityiskohtiin samaa tuskallisen tarkkaa huomiota kuin van der Heijden tekstissään. Niin henkilöiden havainnot kuin van der Heijdenin omatkin maailmanteoriat saavat samankaltaisen perinpohjaisen selittelyn osakseen. Eipä ihme, että kriitikko Arto Virtanen Parnassossa nimittikin van der Heijdeniä muutaman muun kirjailijan ohella "kirjalliseksi jäteautoksi, jotka kaatavat päällesi mitä sattuu, täysin valikoimattomasti, kunhan sen vain on muuttanut kirjailijan omaisuudeksi lukemisen kautta." Niinpä. Miksi niin usein nk. "hyvä kirjallisuus" on vaikeata lukea, ylipursuvaa, yliselittelevää? Tekeekö jähmeys ja vaikeatajuisuus tekstistä aina hyvää? Taiteellista? Sanomallista? Ainakin van der Heijden olisi voinut onnistua vaikeassa aiheessaan paremmin, jos hän olisi edes hiukan antanut periksi helppolukuisuuden vaatimukselle - sille ominaisuudelle, mitä niin usein virheellisesti "viihteellisyydeksi" nimitetään. Johanna Sinisalo
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
