|
Kauhujen talo(Aikakoneesta 3/1989)Takaisin arvosteluhakemistoon William Hope Hodgson: Kauhujen talo "Kauhujen talo" on aina ollut hyvä otsikko. Tämän teoksen kanteen painettuna siitä kuitenkin on enemmänkin vain vahinkoa. Kauhuja tarinaan tietysti sisältyy, mutta vain pieni osa niistä liikkuu sillä yksinkertaisella tasolla, jota "Kauhujen talo" käsitteenä antaa odottaa. Suurin osa Hodgsonin kuvaamista kauhuista liittyy ajan ja tilan vääristyminä koettuihin näkyihin, jotka tuntuvat aivan perustellusti kysyvän, onko sellaisilla käsitteillä kuin "rakkaus" tai "kuolema" lopultakaan mitään eroa. Kirjan alkuperäinen nimi The House on the Borderland on paljon kuvaavampi. Kyseessä on talo, joka monella tavalla seisoo viimeisellä rajalla. W. H. Hodgson (1875-1918) oli englantilainen merenkulkija ja kirjailija: hän kiersi maapallon kolmasti ja kirjoitti neljätoista kirjaa (romaaneja, novelleja ja runoja). Hodgson kaatui ensimmäisessä maailmansodassa neljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä ja hänen saavuttamansa vähäinen kirjallinen mainekin katosi unohduksiin. Amerikkalaiset fantasialehdeet löysivät Hodgsonin tuotannon 1940-luvulla ja sen jälkeen hänen teoksensa ovat olleet pidettyjä ja arvostettuja kauhun ja fantasian klassikkoja, vaikkakin Hodgson on edelleen enemmän kulttikirjailija kuin suurten joukkojen suosikki. The House on the Borderland on Hodgsonin teoksista tunnetuin. Ajalleen tyypilliseen tapaan se naamioituu todellisuudeksi: kehyskertomuksessa matkailijat löytävät talon raunioista vanhan päiväkirjan, jonka merkinnät ("toimittajan" seikkaperäisin alaviittein varustettuina) muodostavat suurimman osan teoksen tekstistä. Päiväkirjan kirjoittaja joutuu syrjäisessä ja salaperäisessä talossaan sekä fyysisten että psyykkisten hyökkäysten kohteeksi. Hän kokee näkyjä, jotka kenties kertovat hyvän ja pahan kamppailusta, mutta joiden todellista merkitystä on mahdollista vain arvailla. Valtavien etäisyyksien takana, toisessa todellisuudessa, hän näkee tuhon ja kuo1eman jumalat. Muita jumalia ei ole olemassakaan. Lapsuudessa opitut rukoukset ovat vain tyhjiä loruja viimeisen kauhun kiivetessä ylös kellarista. The House on the Borderland on kaunein koskaan lukemani kirja. On turhaa luulla, että pystyisin sitä "arvostelemaan". Kari Nenonen on onnistunut käännöstyössään kiitettävästi. Teksti on alunperinkin pateettista ja kömpelöä ja nämä ominaisuudet ovat käännöksessäkin säilyneet. Kirjan päättävässä runossa kääntäjän tyylitaju kuitenkin on nukahtanut. Periaatteessa kaikki tosin on hyvin. Aleksis Kiven mieleen tuova vanhahtavuus on aivan sovelias tyylivalinta. Lopputulos onnistuu kuitenkin muistuttamaan lähinnä Irwin Goodman - sanoitusta. Rentun ruusu kauhujen talossa... Jos joku vielä säveltäisi operetteja, tuossa olisi hyvä nimiehdokas. Mutta tässäkin muodossaan Kauhujen talo on kokonaisvaltainen lukuelämys. Kirjaa lukiessani olen minäkin muuttunut kammottavaksi massaksi elävää saastaa ja tätä kirjoittaessani harkitsen vakavasti itsemurhaa. Ja nyt... Se nousee portaita ylöspäin pehmein askelin... Se tarttuu ovenkahvaan... Saranat narisevat ja tämä käy kovin mielenkiint (Oheinen teksti löydettiin pahoin tahriutuneena P.A. Mannisen jäämistöstä. Se saatiin luettavaan kuntoon vasta pitkän restauroimistyön jälkeen. - Toim.)
Aloitussivu -
Sisältö -
Mitä uutta Aikakoneessa -
Uudet kirjat -
Kirja-arvostelut -
Kolahtaneita kirjoja -
DVD-elokuvat -
Kirjailija- & taiteilijatietoa Aikakoneessa -
Uutisia -
Kaikkiruokaisen päiväkirja -
Aikakoneen linkit -
Aikakoneen arkisto -
Lukijoiden äänet -
Kuukauden kuva -
Kapteeni Kuolio -
Aikakone FAQ -
Palaute |
