|
Dirk Gentlyn holistinen
etsivätoimisto
Douglas Adams:
Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto
(Dirk Gently's Holistic Detective Agency, 1987),
WSOY, 1989, sidottu, ISBN 951-0-15824-0, 260 s.
Suom. Hilkka Pekkanen.
Douglas Adams:
The Long Dark Teatime of the Soul (1988),
Pan Books, 1988.
|
Douglas Adamsin uusi rypäle? Terttu? Saattaa olla. Eikä siinä mitään. Hyvin alkaa.
En usko että olin ainoana Adams-fanina huolestunut siitä että tähänkö tämä nyt sitten lopahti. Adams pomppaa tyylikkäästi ylös pohjalta jonne neliosaisen Käsikirja-trilogian ihailijat pelkäsivät hänen vajonneen. Käsikirjan kahdesta viimeisestä osasta ei ehkä kannattaisi kirjoittaa korttia kotiin, mutta Dirk Gentlyn seikkailuissa Adams todistaa, ettei hän ole hukannut otettaan mielettömiin visioihin.
Näiden kahden teoksen tapahtumapaikka on periaatteessa meidän oma planeettamme, ja suuri osa niiden viehätyksestä perustuu amerikkalaisten etsivä-sarjojen ja -kirjojen parodiointiin. Siinä vaiheessa kun muuta "pornografista" kirjallisuutta ei ollut tarjolla, luettiin - tai ainakin minä luin - taskukirjoja, joissa timantinkova etsivä (esim. Carter Brown) jossain välissä aina päätyi sänkyyn jonkun blondin tai brunetten kanssa, ja kun päästiin asiaan, seurasi kolme pistettä... (Nämä "herkulliset" kohdat on helppo löytää, koska sivut olivat nuhruisimpia juuri niiltä kohtia.)
Siitä saattoi sitten kuvitella eteenpäin, ja niinhän me teimme. Kyllä oli köyhää...
Adamsin Dirk Gentlyt vilisevät kliseitä: sottainen toimisto, kärpäsiä, epäkuntoon mennyt jääkaappi, irtisanoutunut sihteeri, joka ei ole saanut paikkaansa, vittumainen siivooja, joka käy henkien taistelua työnantajansa kansa, hirvittävä pinkka maksamattomia laskuja jne, jne - Ja jatkoa: Muinainen Manalan jumala on ilmetty kuva Howard Hughesista, hänet kaapataan sairaalasta erittäin huomaamattomalla, mutta muusta liikenteestä selvästi erottuvalla pakettiautolla, mukaan ilmestyy yksi tai useampia hyvännäköisiä nuoria naisia jne, jne...
Mutta... mutta joukossa seikkailee valtaisa määrä täysin kahjoja tyyppejä, jotka osoittautuvat ennen pitkää päähenkilöiksi. Joissain kohtia Adamsin halu heitellä irtonaisia lankoja ja koota ne sitten omalla ajallaan jonkinlaiseksi loogiseksi kokonaisuudeksi tuntuu rasittavalta. Tämän sarjan kirjoittamisessa Adams pelaa hyvin vahvasti TV-viihteen ehdoilla, enkä ole lainkaan varma, että se toimii täysin kirjoitetussa tekstissä. Ehkä hän on sittenkin parhaimmillaan kuunnelman kirjoittajana, mistä hän aloitti, vaikka kirjan kansiteksti toista väittääkin.
Alkuasetelman muodostaminen eli henkilöiden esittely vaatisi nimittäin ainakin minun mielestäni visualisointia. Lukija joutuu muutaman sivun aikana muodostamaan mielessään monimutkaisia kuvia hyvin erilaisista ympäristöistä, ja pitämään ne mielessään, pystyäkseen jatkossa seuraamaan tarinan juonta täysipainoisesti. Se edellyttää joko erittäin laajaa mieltä (tai planeetan kokoisia aivoja kuten eräällä masentuneelta androdilla nimeltä Marvin) tai hyvää muistia, ja tämä on yksi merkittävimmistä seikoista, joka erottaa Dirk Gentlyn monista muista kioski-etsivistä. Adamsin tapa panna mukaan kaikki ynnä keittiön tiskiallas muodostuu helposti sellaiseksi ilotulitukseksi, että sen lukeminen käy raskaaksi - etenkin jos haluaa nauttia kaikista vivahteista.
Douglas Adamsin kirjoitustyylissä on kuitenkin yksi merkittävä piirre, jossa hän ei todellakaan petä lukijaansa: hänen ihmiskuvauksensa on yhtä korkeaa tasoa kuin ennenkin. Pelkästään tutkimalla ensimmäisen osan yliopiston juhliin osallistuvien tyyppien fyysisten ominaisuuksien luetteloa voi pärjätä kevyesti kuukauden verran. Vaikka kuvaus on vahvasti karrikoitua, nämä ihmiset voi helposti kuvitella istumaan vastapäätä ja puhumaan järjettömyyksiään. Adamsille ei riitä että hän ampuu yli ihmiskuvauksissaan; hän ampuu yli-yli. Esimerkki: The other was small, and moved with an ungainly restlessness, like a number of elderly squirrels trying to escape from a sack. Ja Hilkka Pekkasen loistava suomennos: Toinen oli pieni ja pyöreänpuoleinen ja liikkui rauhattoman kömpelösti kuin lauma säkistä ulos pyrkiviä vanhoja oravia.
Kaiken kaikkiaan suomennos kunnioittaa alkuperäistä ajatusta. Olen itse suomentanut Adamsin tekstiä ja ottanut huomattavasti suurempia vapauksia (and got away with it), mutta vaikka Hilkan suomennos on hillitympää, ja vaikka olen omalta osaltani ollut luomassa erilaista kuvaa Adamsin tekstistä, en voi muuta kuin nostaa hattua.
Paljastamatta sen enempää kummankaan kirjan juonesta, voin ainoastaan suositella niiden lukemista, molemmilla kielillä (with a pinch of salt, of course).
Pekka Markkula (Aikakoneesta 4/1989)
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin Aikakoneen arkistoon
Takaisin sivun alkuun
|
