|
Enemmän kuin ihminen
(Aikakoneesta 4/1988)
Takaisin arvosteluhakemistoon
Theodore Sturgeon: Enemmän kuin ihminen
(More Than Human, 1953)
Esipuhe: Jyrki Ijäs
Ursa (Ursa SF 11), 1988, nidottu,
ISBN 951-9269-44-4, 212 s.
Suom. Pekka Markkula
Päällys: Vesa Lempiäinen
|
Kaino tunnustus heti tähän alkuun: Theodore Sturgeon oli ensirakkauteni sf-kirjailijoiden joukossa. Hänen teoksensa ensimmäisinä osoittivat minulle, mikä suuremmoinen väline tieteiskirjallisuus voikaan olla myös humanististen kysymysten tarkastelussa. Siksipä tervehdinkin hänen teostaan Enemmän kuin ihminen mitä iladuttavimpana lavennuksena Ursan sf-sarjan linjaan.
Sturgeonin tuotannon leimaa antavia piirteitä ovat hänen suopea ihmisluonteen ymmärtämisensä sekä pyrkimyksensä tavoittaa ihmisen olemus myös lajina. Valittuaan välineekseen tieteiskirjallisuuden hän lähestyy näitä kysymyksiä sille ominaisin keinoin, poikkeusihmisten ja sanan erilaisissa merkityksissä epäinhimillisten henkilöiden kautta. Tässä suhteessa Enemmän kuin ihminen on hyvin tyypillinen Sturgeonin romaani, ja sellaisenaan sopii oivallisesti hänen ensiesittäytymisekseen suomalaiselle yleisölle. (Hänen novellejaan on ilmestynyt aiemminkin suomeksi sf-lehdissä)
Teos kertoo kuudesta ihmisolennosta, jotka normaalien mittojen mukaan ovat kukin tavallaan viallisia tai vajavaisia tai ainakin ympäristönsä hyljeksimiä. Jokaisella on kuitenkin myös erityisiä kykyjä, jotka vasta toisiinsa yhdistyneinä tuottavat tieto- ja toimintayksikön, joka kykenee lähes rajattomaan määrään epäinhimillisiä suorituksia. Muu ihmiskunta ei, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, tule teoksen aikana tietämään mitään tästä uudesta voimasta, vaikka saakin tuta sen mahtia. Uuden homo gestaltin jäsenet säilyvät samalla myös yksilöinä, ja teoksessa ratkaistavaksi kriittiseksi kysymykseksi nouseekin ryhmän sisällä ratkaistava uuden mahdin käyttöön liittyvä moraalinen ongelma.
Sturgeon kuvaa koko prosessin ryhmän muodostumisesta ongelman ratkaisuun vaihdellen tiuhaan näkökulmaa - ja esittäen useimmat ratkaisevat käänteet jonkun ulkopuolisen silmin. Tämä tekniikka vaatii lukijalta eläytyvää valppautta, ja lähellä onkin vaara, että yksioikoisempiin teksteihin totuttautuneet hukkaavat pallon kokonaan. Pekka Markkulalla onkin ollut totiset paikat suomennostyössään, sillä jokainen kerronnan kiintopisteenä toimiva henkilö näkee ja kokee tapahtumat omalla persoonallisella tavallaan, jotka eivät alkutekstissäkään erotu toisistaan millään karkealla ja ilmeisellä tavalla, vaan juuri taidokkaan ihmiskuvaajan herkällä otteella. Hyvin Markkula on suomennoksessaan tavoittanut Alician kaksiulotteisen käsitemaailman, Ykin kehittyvät mielenliikkeet, jotka toteavat erittelemättä, Janien kirkkaan ja kiihkottoman ajatusmaailman. Hankalimmaksi on osoittautunut aggressiivinen ja kulmikas Gerry, joka on ongelman ydin ja silti/siksi suurimmaksi osaksi ulkoapäin kuvattu.
Teoksen ehkä liiankin yksinkertainen ratkaisu löytyy myötäelämisen kyvystä. Sitä teos vaatii lukijaltaankin.
Leena Peltonen
Takaisin arvosteluhakemistoon
Takaisin Aikakoneen arkistoon
Takaisin sivun alkuun
|
